Kummallisesti tämän blogin kirjoittamis- ynnä esiinpanoaika ei vastaa esim. koneeni kellonaikaa, ei edes kalenteripäivää...??? Voisiko se olla niin, että tekstinteon aloitushetki määrittyy ja jää sitten julkaisemisajaksi jatkokirjoittamisesta tai muokkaamisesta huolimatta...???
Eipä voi muuta kuin kokeilla.
*****
No niinhän se menee!
Jatkotoimenpiteet eivät enää muuta aloitusaikaa.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
lauantai 14. maaliskuuta 2009
Ensimmäiset kevätäänet
Niin se vain edelleen aika kuluu - taas vierähti pari kuukautta suitsait ilman, että tähän eläköitymisseurantaraporttiin tuli yhtään merkintä. Harmi - mutta aikaa on kaiken aikaan minulla liian vähän. Pakolliset on tehtävä, sitten tulevat velvoitteet, joista en halua laistaa jos vain suinkin ehdin ja jaksan ne hoitaa. Lopuksi sitten omat kivoimmat jutut. Ja ne jäävät useimmiten tekemättä ja toteuttamatta. ;(
-----
No niin - siihen taas päättyi eilinen kirjoitustuokio. Olen tämän viiikonlopun vieraskoiran emäntänä. Seitsenkuisen lapinkoiratytön energia ja eläväisyys on kyllä sitä luokkaa, että me kaksi vanhusta - minä ja kotikoiravanhapoika Voltti - olemme jatkuvasti ikään kuin jäämässä jalkoihin... No onneksi vintiötyttö tuosta koko ajan kasvaa ja "normaaliin" vireyteen "taantuu"... ;) On saanut tosi perusteellisesti hengissäselviytymisgeenit, on kroppaa ja voimaa ja vauhtia...! Kyllä siinä tulisivat porot paimennettua ja tunkio pidettynä puhtaana! ;D
Katsoin aamutuimaan Aamusydämellä ja tulin iloisen toiveekkaaksi - ainakin muutamaksi tunniksi ;) - kuulemastani! Porvoon kaupungin sosiaalitoimi pitää yllä Vatupassi-toimintaa: kriisissä olevat miehet saavat yhteyden avustusorganisaatioon 24 h periaatteella. Myös fyysinen turvapaikka löytyy ympäri vuorokauden. Kaksi Vatupassin työntekijää - luonnollisesti miehiä - olivat kertomassa työstään. Miten hienoa työtä, hieno idea! Porvoon kaupungille 10+ pointsit kun tuollaista rahoittavat. - Minnekähän tämmöisestä kiitokset ja kannustukset lähettäisi? Vai onko parasta vaan olla hiljaa, etteivät jotkut tahot ota silmätikukseen ja rupea hankaloittamaan hommaa. ;( (Kyllä, olen hyvin skeptinen: liian paljon on hyvää pyrkimystä ja toimintaakin, jonka jonkin sorttinen byrokratia tai muu -kratia lamaannuttaa! :((( )
Enpä voinut välttyä ajatuksissani vertailemasta tilannetta omalla työpaikallani. Vielä ehkä noin 5-6 vuotta sitten tunsin, että työssäni oli tilaa toimia ja asettaa työlleen haasteita... Sitten vähä vähältä kaikki alkoi kummallisesti puuroutua. Oli kuulemma puutteita työryhmän toiminnassa ja missä lie. Tuli uusi diakoniatoimikunnan koostumus ja ongelmat senkuin mutkistuivat. Työntekijöitä tuli lukumääräisesti lisää, homma tuntui hajoavan käsiin. Jostain syystä, jota minä en koskaan saanut tietää tai en ymämärtänyt, tilannetta yritettiin parantaa (mistä?) ryhmätyönohjauksella. Koko muistaakseni kaksi ja puolivuotisen työnohjauksena aikana ei ohjaaja tullut käsittämään mikä meillä oikein on ongelmana. Eikä varmaan oikein edes millaista työmme oikeasti on. Ja mitä sitten itse kukin saimme tästä työohjausperiodista? Onko todella oleellisinta se, että eräs meistä totesi oppineensa ainakin sen, että "työohjaus ei ole se väline, jolla hän saa muut toimimaan haluamallaan tavalla...". Hehheh - joopa joo! Paljon yksinkertaisemmin konstein ja vähemmälla ajan ja rahan tuhlauksella tuo sama olisi voitu hänelle opettaa - jos/kun kerran siitä kysymys oli?!
Syyskuussa viime syksynä alkoi sitten uusi ryhmätyönohjaus esimiehen tahdosta. Se tulee olemaan taas 2-3 vuotinen prosessi eikä taatusti ole ilmainen! Firma toimii "johtamisen ja hyvän työn kehittäjänä" - meidät työntekijät on siihen käskytetty kyselemättä sen enempää meidän rationaalisia kuin emotionaalisiakaan ajatuksiamme tai tuntojamme. Minun kohdaltani "lysti" onneksi loppuu lyhyeen, vain 2-3 kertaa enää jäljellä.
Mutta niin se kai on, että ortodoksinen seurakunta on konteksti, jossa käskytys on ainoa tapa toimia olipa tulos sitten hyvä tai huono. Ja vain aika aina näyttää, kummasta kulloinkin oli kysymys... Ajattelen, että niin sitoutunut ja vastuuntuntoinen porukka kuin seurakuntaan työhön hakeutuu, on kykeneväinen keskustelevaan työtapaan. Ja olen aivan varma, että se tuottaisi parhaan tuloksen - tehokkaimmankin! Vaan pulma taitaa olla siinä, että keskusteleminen on mahdotonta kun kyky ja USKALLUS kuunnella ja KUULLA puuttuu! Pitää vaan ajella tuttuja turvallisia "näihän meillä on, ja näin me ajattelemme ja toimimme" -latuja. Niinkuin siis ketkä ME?! Kyllä seurakuntakin ihan oikeasti koostuu erilaisista yksilöistä, joista jokaisella ON OMAT ajatuksensa ja tapansa toimia sen pohjalta. Kuvitelma jostain homogeenisestä "meistä" on silkkaa fantasiaa - ehkä toiveajattelua tai mitä lie uskonnollista silkkipaperia, johon muka kaikki voidaan harmittoman sievästi kääräistä.
--------
Niin - ne otsikon ensimmäiset kevätäänet! Virkeitä keltasirkun sirityksiä siellä täällä, vimmainen tityy-tityy samaan aikaan kun käheä rastas availee ääntään jossain puunlatvukissa. Ja yllätys: se ei olekaan se klassinen kevätmustarastas - olisikohan ollut punakylkirastas-?
-----
No niin - siihen taas päättyi eilinen kirjoitustuokio. Olen tämän viiikonlopun vieraskoiran emäntänä. Seitsenkuisen lapinkoiratytön energia ja eläväisyys on kyllä sitä luokkaa, että me kaksi vanhusta - minä ja kotikoiravanhapoika Voltti - olemme jatkuvasti ikään kuin jäämässä jalkoihin... No onneksi vintiötyttö tuosta koko ajan kasvaa ja "normaaliin" vireyteen "taantuu"... ;) On saanut tosi perusteellisesti hengissäselviytymisgeenit, on kroppaa ja voimaa ja vauhtia...! Kyllä siinä tulisivat porot paimennettua ja tunkio pidettynä puhtaana! ;D
Katsoin aamutuimaan Aamusydämellä ja tulin iloisen toiveekkaaksi - ainakin muutamaksi tunniksi ;) - kuulemastani! Porvoon kaupungin sosiaalitoimi pitää yllä Vatupassi-toimintaa: kriisissä olevat miehet saavat yhteyden avustusorganisaatioon 24 h periaatteella. Myös fyysinen turvapaikka löytyy ympäri vuorokauden. Kaksi Vatupassin työntekijää - luonnollisesti miehiä - olivat kertomassa työstään. Miten hienoa työtä, hieno idea! Porvoon kaupungille 10+ pointsit kun tuollaista rahoittavat. - Minnekähän tämmöisestä kiitokset ja kannustukset lähettäisi? Vai onko parasta vaan olla hiljaa, etteivät jotkut tahot ota silmätikukseen ja rupea hankaloittamaan hommaa. ;( (Kyllä, olen hyvin skeptinen: liian paljon on hyvää pyrkimystä ja toimintaakin, jonka jonkin sorttinen byrokratia tai muu -kratia lamaannuttaa! :((( )
Enpä voinut välttyä ajatuksissani vertailemasta tilannetta omalla työpaikallani. Vielä ehkä noin 5-6 vuotta sitten tunsin, että työssäni oli tilaa toimia ja asettaa työlleen haasteita... Sitten vähä vähältä kaikki alkoi kummallisesti puuroutua. Oli kuulemma puutteita työryhmän toiminnassa ja missä lie. Tuli uusi diakoniatoimikunnan koostumus ja ongelmat senkuin mutkistuivat. Työntekijöitä tuli lukumääräisesti lisää, homma tuntui hajoavan käsiin. Jostain syystä, jota minä en koskaan saanut tietää tai en ymämärtänyt, tilannetta yritettiin parantaa (mistä?) ryhmätyönohjauksella. Koko muistaakseni kaksi ja puolivuotisen työnohjauksena aikana ei ohjaaja tullut käsittämään mikä meillä oikein on ongelmana. Eikä varmaan oikein edes millaista työmme oikeasti on. Ja mitä sitten itse kukin saimme tästä työohjausperiodista? Onko todella oleellisinta se, että eräs meistä totesi oppineensa ainakin sen, että "työohjaus ei ole se väline, jolla hän saa muut toimimaan haluamallaan tavalla...". Hehheh - joopa joo! Paljon yksinkertaisemmin konstein ja vähemmälla ajan ja rahan tuhlauksella tuo sama olisi voitu hänelle opettaa - jos/kun kerran siitä kysymys oli?!
Syyskuussa viime syksynä alkoi sitten uusi ryhmätyönohjaus esimiehen tahdosta. Se tulee olemaan taas 2-3 vuotinen prosessi eikä taatusti ole ilmainen! Firma toimii "johtamisen ja hyvän työn kehittäjänä" - meidät työntekijät on siihen käskytetty kyselemättä sen enempää meidän rationaalisia kuin emotionaalisiakaan ajatuksiamme tai tuntojamme. Minun kohdaltani "lysti" onneksi loppuu lyhyeen, vain 2-3 kertaa enää jäljellä.
Mutta niin se kai on, että ortodoksinen seurakunta on konteksti, jossa käskytys on ainoa tapa toimia olipa tulos sitten hyvä tai huono. Ja vain aika aina näyttää, kummasta kulloinkin oli kysymys... Ajattelen, että niin sitoutunut ja vastuuntuntoinen porukka kuin seurakuntaan työhön hakeutuu, on kykeneväinen keskustelevaan työtapaan. Ja olen aivan varma, että se tuottaisi parhaan tuloksen - tehokkaimmankin! Vaan pulma taitaa olla siinä, että keskusteleminen on mahdotonta kun kyky ja USKALLUS kuunnella ja KUULLA puuttuu! Pitää vaan ajella tuttuja turvallisia "näihän meillä on, ja näin me ajattelemme ja toimimme" -latuja. Niinkuin siis ketkä ME?! Kyllä seurakuntakin ihan oikeasti koostuu erilaisista yksilöistä, joista jokaisella ON OMAT ajatuksensa ja tapansa toimia sen pohjalta. Kuvitelma jostain homogeenisestä "meistä" on silkkaa fantasiaa - ehkä toiveajattelua tai mitä lie uskonnollista silkkipaperia, johon muka kaikki voidaan harmittoman sievästi kääräistä.
--------
Niin - ne otsikon ensimmäiset kevätäänet! Virkeitä keltasirkun sirityksiä siellä täällä, vimmainen tityy-tityy samaan aikaan kun käheä rastas availee ääntään jossain puunlatvukissa. Ja yllätys: se ei olekaan se klassinen kevätmustarastas - olisikohan ollut punakylkirastas-?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)