... aivan kirjaimellisesti! Viimeksi olen kirjottanut näköjään tammikuussa 2010 - nyt on elokuun 2011 loppumetrit!
Olen siis tukevasti edelleen eläkkeelle, kaikissa mielin tukevasti - tyylini ja habitukseni ei siis ole muuttunut...!
Nautin tavattomasti vapaudesta tehdä mitä itse haluan. Oikeastaan en tee mitään mitä en itse haluan - vaikka jotain teenkin väkinäisesti, jollain tasolla ja joistain syistä sitä siitä huolimatta haluan.
Niin kuin nyt esimerkiksi tämä reilun vuoden kestänyt vaeltelu Metsäpirtin ja Vartiolan välillä. Olen siihen täysin kyllästynyt! Ajaminen menettelee ihan - bensan kulu kauhistuttaa: 250-300 euroa/kk! Ja haluan kyllä olla molemmissa paikoissa. Mutta ottaa voimille tämä koko aikainen - eli viikon välein toistuva - uusiin puitteisiin asettuminen!
Pakollinen lepotauko kyllä siinä väistämättä tulee - ja ehkä loppujen lopuksi niin on hyväkin -? Nimittäin on pakko pyhästyä virittäytymään uudelleen aina kummassakin paikassa. On päivä, parikin pahimmillaan, jolloin en saa mistään hommasta otettu, ja mieleni leijailee harhailevasti missä lienee...
Kolmannen kerran kesän jälkeen taistelin juuri tuohon tulikiviläjään tulen, jonka savut menevät vasta kovan taistelun tuloksena piipun kautta ulos eivätkä ikkunoista ja ovesta! Kyllä se sitten talvella vetää ihan hyvin kun tulta pidetään vähintää kaksi kertaa viikossa. Mutta näin kesän jälkeen - arrrrgghhh!!! Mutta pakko se vaan on taas saada kuivumaan ja lämpenemään ja veto palaamaan!
****
Elin eilisen päivän menneitä muistelllen - suorastaan elin menneissä ajoissa.
Ensinnäkin luin Iltalehden Kekkos-extran, Kekkosen kuolemasta on 25 vuotta. Siinä jo oli kova imu lapsuuteeni ja nuoruuteni maailmoihin. Sitten siinä vielä vähän muisteltiin Topi Sorsakoskea, joka kuoli vajaa kuukausi sitten.
Ja tänne tulo matkan alkajaisiksi ajoin kirkonkylän kautta - sehän on kouluajoista niin tuttu miljöö. Oli taas jotain uutta muutosta. Kirkonkylän keskustassa oli hurjan kauniit kukkaistutukset ruukuissa. Hienoa - minun valtuustokausillani piti vain säästää, vaikkei mitään säästöä kaikesta passiivisesta "olkoon" -asenteesta syntynytkään!!! Eikä puhettakaan, että olisi talkoilla keskustaa siistiä ja kaunistaa! Tyrmistyneitä ilmeitä ehdotuskin aiheutti. No nyt ovat toteutuneet molemmat asiat: Saaren eli KEUDAn puutarhaopiskelijat ovat mukana keskustan "kukittamisessa"!
Sitten ajoin hautausmaalle, sehän on tuttu kaikista kymmenistä haudoilla käynneistä sekä yksin että Sannin kanssa. Nyt olin yksin - Pyyppösen haudalla oli nyt vain Sannin muistokukat! Hän itse on tuhkattavana, tulee siihen tuttuun hautaan vanhempiensa kanssa, Pauli on siinä myös. Ja Uuksulaisen hauta on siinä parin käytävän päässä. Airi siunattiin myös viime perjantaina, ja hänet myös tuhkataan. Kukat olivat kauniita ja haudat niin siistin näköisiä kun ei tarvita isoja kuoppia kaivaa.
Kävin tietysti Martan haudalla ja Heinolan haudalla. Pois kävellessä katsoin uurnalehdon nimet... Paljon on tuttuja nimiä entisten jo aiemmin kuolleiden lisäksi. Siis todella: kiitävi aika, vierätävät vuodet, miespolvet seuraavat toisiaan...
Ja koko matkan kuuntelin Olavi Virta cd:tä. Vanha aika ja vanha maailma oli todemmin melkein läsnä kuin tämä hetki, jossa istuin autossa itkien ja nauraen ajamassa kohti pohjoista...
Täällä pieni ja tupaten täysi talo-parka pahan myllerryksen keskellä ja kourissa. Mitään ei ole viikon poissa oloni aikana tapahtunut. Paitsi tietysti Sergiuksen sisälle heittelemät klapit ja loppukasa ulkona puolta pienempänä. Toin tullessani lavuaarit vessaan ja suihkuhuoneeseen, vessan pöntön, tiskipöydän ja liesituuletimen. Posliinit löysin kierrätyskeskuksesta ja keittiövarusteet Huuto.netin kautta Tapaninkylästä (siis ihan läheltä, Kehä III:llta Malmille päin). Sähkömies on tulossa ja kirvesmiehet kai jossain vaiheessa jatkavat seinärakenteiden tekoa tuossa vanhan osan uudistettavassa viipaleessa ja rupeavat pystyttämään verannan tukirunkoa... Ikkunoista kuulemma on tarjouksia pyydetty, toimitusajat 1-2 kk. Menee siis ihan selkeästi syksyn puolelle ennen kuin on ikkunat ja ovet paikoillaan. No - kai sitä sitten voi räntäsateessa ja pikkupakkasessakin värkkäillä... Minä kyllä mieluummin olisin tehnyt hommat kesäsäillä!
Lapset tulevat Lauralle perjantaina, olen aikeissa mennä taas alkuviikosta Metsäpirttiin niin voin sitten ehkä auttaa Lauraa kuljettamalla lapset kouluun aamuisin. Toisaalta heillä on suunnitteilla lasten yhteiskuljetusta eräiden muiden perheiden kanssa, joten saa nyt nähdä miten koulukyyditykset rupeavat sujumaan. Hyvähän se on jos siinä jotain rationaalista yhteistoimintaa on mahdollista järjestää - bensaa palaa aikalailla kun kaksi kertaa päivässä siellä Vantaalla käy!
Metsäpirtissä on ollut ihan mukava puuhailla! Nyt kun ei tarvitse käydä töissä ja proteesilonkkanikin toimivat ihan kiitettävästi, olisi kiva enemmänkin siellä olla ja puuhastella. Mutta se on nyt Lauran reviiriä ja yritän sen muistaa!
keskiviikko 24. elokuuta 2011
lauantai 9. tammikuuta 2010
Yhdeksän päivää...
... olen nyt ollut virallisesti eläkeläinen!
Ja että miltäkö nyt sitten tuntuu?
Hyvältä! Todella hyvältä tuntuu!!!
Korjailen tässä pois työpöydiltä joulukorttiläjiä ja muuta joulunajantilpehööriä, ja iloitsen mielessäni kaiken aikaa siitä, että sain "joulun takaisin" nyt vuonna 2009! Takaisin siksi, että se oli jo niin monena vuonna jäänyt - ja tietoisestikin jätetty - väliin.
Nyt kun loppuvuoden olin lomalla, oli aikaa tehdä joulukortien postitus rauhassa... Ja kun Katri, Anttu ja Sebu olivat tulossa meille viikoksi joulunalla, piti talokin saada edes alustavaan kuntoon vauvaperheen tarpeita ajatellen... Kun itsekin ajateltiin olla joulunpyhät täällä, oli omaankin jouluun jotenkin varauduttava.... Ja kun vielä Terhi ja Taisto olivat kutsuneet tämän nuoren perheen "sukulaistapaamiseen" kotiinsa 18.12. - eli Patun syntymäpäivänä - olin edellispäivänä kuorimassa punajuuria ja porkkanoita, ja samalla kun naudanpaisti kypsyi hiljakseen ja Terhi siivoili kaikessa rauhassa, rupattelimme niitä näitä Tenoreiden laulaessa radomina joululauluja taustalla... Totesimme, että joulun tunne tulee tekemisestä, valmistautumisesta, siitä että - jopa uuvuksin astikin joskus - siivoaa ja tekee asioita, joita ei tehdä kuin kerran vuodessa. Kun kaikki haluttu on tehty ja varustelut suoritettu, kun "kaikki on kunnossa" ja valmistauduaan pitkään leppeään pyhäjaksoon, joulu todella tuntuu joululta. Se on erityisesti pysähtymistä, antamista, yhdessä toisten kanssa jouten olemista tai vain itsekseen "laiskottelua". Se on lämpöä - oli ihan fyysisestikin ennen vanhaan kun leivinuunia oli paljon lämitetty leipomisen ja ruuanlaiton vuoksi - kynttilän tuiketta, havulle tuoksuvaa kuusipuuta ja kimmeltäviä koristeita sen oksilla, kauniita joululauluja. Se on hyvää tahtoa, ja hyvää ja valoisaa mieltä syvemminkin. Joskus olen todennut, ettei se meille ollut uskonnollinen juhla - mutta kristillinen juhla se ilman muuta on! Ei se ole vain pimeimmän ajan ja lyhyimmän päivän seisahtuminen lakeensa ja suunnan kääntyminen taas valoisampaan suuntaan - ei, sillä ilman Joulun Sanomaa ei tuota juhlaakaan semmoisenaan olisi.
Mielenkiintoinen havainto tuo joulun palaaminen ja joulun tunnun palaaminen - olen sitä nyt ehtinyt ja jaksanut kuunnella kun olen voinut käyttää ajan ja voimavarat omaan elämiseeni.
Tänään löysin myös muuta kun menin tekemään iltaruokaa. Otin perunapussin jääkaapista - ja kylläpä oli iloinen yllätys: perunoissa oli pienet, virkeät uudet idut!!! Siis mikä elämän merkki, uuden elämän ja ikuisesti jatkuvan elämän viesti!!! Nyt juuri, ihan äsken syvimmän pimeyden ohitettuamme, nyt jo uudet idut vahvassa kasvussa!!!
Tuulikin ja Kuutin kanssa joulunalla ajelimme koulu ja päikkäri reissuja joululauluja kuunnelle. Kuutti oli eräänä päivänä miettinyt, että mikä se mieleen jäänyt säe "... mieleen hiljaiseen..." oikein oli. Ei muistanut muuta. Niinpä etsimme cd:ltä laulun, jossa nuo sanat ovat eli "Sydämeeni joulun teen". Lapset kysyivät mitä se on kun "mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen". Sanoin, että se on symboli, että Jeesus on symboli hyvän ja pahan välisessä jännitteessä ja että Jeesus on se hyvä; että on kysymys hyvän ja pahan välisestä taistelusta ikään kuin ihmisen mielessä.... Oli vaikea selittää siten, että lapsi voisi sen jotenkin tajuta. Missään tapauksessa en halunnut uskonnollista retoriikkaa tarjota heille, en ollenkaan siirtää sitä edes pienessä muodossa eteenpäin. Ja kuitenkin niin soisin, että lapsenlapseni siinä missä kaikki muutkin ihmiset, voisivat saada elämäänsä tukea ja lohtua siitä, että Jeesus - siis tämä on SYMBOLI! - on hyvyyden voiton ilmaisu ja vakuutus - Itse Ikuisesti Elävä Hyvyys, joka on kaiken pohja ja olemassaolon perimmäinen sisältö. Hyvyys Elää!!! Ja on se, joka lopullisesti "voitta", jää elämään, vaikka miten toivottomiin näkymiin ihminen ja ihmismieli ajautuisikin.
Olen monesti todennut, että ihminen ei voi toiselle antamalla antaa tai opettamalla opettaa tuota asiaa. Jotenkin on aina niin, että ihminen itse sen löytää omasta mielestään ikään kuin "sisäkautta". Jotenkin lähde voisi olla siitä vertauskuva: se vain itsekseen pulppuaa jostain sieltä mistä pulppuaakaan!
Saa nähdä joudunko tätä tekstiä muokkaamaan myöhemmin parempaan tai selkeämpään muotoon. Nyt vain pläjäytän sen tuonne blogiteksteihin. En jaksa nyt paneutua siihen tuorein silmin ja ajatuksin!
Ja että miltäkö nyt sitten tuntuu?
Hyvältä! Todella hyvältä tuntuu!!!
Korjailen tässä pois työpöydiltä joulukorttiläjiä ja muuta joulunajantilpehööriä, ja iloitsen mielessäni kaiken aikaa siitä, että sain "joulun takaisin" nyt vuonna 2009! Takaisin siksi, että se oli jo niin monena vuonna jäänyt - ja tietoisestikin jätetty - väliin.
Nyt kun loppuvuoden olin lomalla, oli aikaa tehdä joulukortien postitus rauhassa... Ja kun Katri, Anttu ja Sebu olivat tulossa meille viikoksi joulunalla, piti talokin saada edes alustavaan kuntoon vauvaperheen tarpeita ajatellen... Kun itsekin ajateltiin olla joulunpyhät täällä, oli omaankin jouluun jotenkin varauduttava.... Ja kun vielä Terhi ja Taisto olivat kutsuneet tämän nuoren perheen "sukulaistapaamiseen" kotiinsa 18.12. - eli Patun syntymäpäivänä - olin edellispäivänä kuorimassa punajuuria ja porkkanoita, ja samalla kun naudanpaisti kypsyi hiljakseen ja Terhi siivoili kaikessa rauhassa, rupattelimme niitä näitä Tenoreiden laulaessa radomina joululauluja taustalla... Totesimme, että joulun tunne tulee tekemisestä, valmistautumisesta, siitä että - jopa uuvuksin astikin joskus - siivoaa ja tekee asioita, joita ei tehdä kuin kerran vuodessa. Kun kaikki haluttu on tehty ja varustelut suoritettu, kun "kaikki on kunnossa" ja valmistauduaan pitkään leppeään pyhäjaksoon, joulu todella tuntuu joululta. Se on erityisesti pysähtymistä, antamista, yhdessä toisten kanssa jouten olemista tai vain itsekseen "laiskottelua". Se on lämpöä - oli ihan fyysisestikin ennen vanhaan kun leivinuunia oli paljon lämitetty leipomisen ja ruuanlaiton vuoksi - kynttilän tuiketta, havulle tuoksuvaa kuusipuuta ja kimmeltäviä koristeita sen oksilla, kauniita joululauluja. Se on hyvää tahtoa, ja hyvää ja valoisaa mieltä syvemminkin. Joskus olen todennut, ettei se meille ollut uskonnollinen juhla - mutta kristillinen juhla se ilman muuta on! Ei se ole vain pimeimmän ajan ja lyhyimmän päivän seisahtuminen lakeensa ja suunnan kääntyminen taas valoisampaan suuntaan - ei, sillä ilman Joulun Sanomaa ei tuota juhlaakaan semmoisenaan olisi.
Mielenkiintoinen havainto tuo joulun palaaminen ja joulun tunnun palaaminen - olen sitä nyt ehtinyt ja jaksanut kuunnella kun olen voinut käyttää ajan ja voimavarat omaan elämiseeni.
Tänään löysin myös muuta kun menin tekemään iltaruokaa. Otin perunapussin jääkaapista - ja kylläpä oli iloinen yllätys: perunoissa oli pienet, virkeät uudet idut!!! Siis mikä elämän merkki, uuden elämän ja ikuisesti jatkuvan elämän viesti!!! Nyt juuri, ihan äsken syvimmän pimeyden ohitettuamme, nyt jo uudet idut vahvassa kasvussa!!!
Tuulikin ja Kuutin kanssa joulunalla ajelimme koulu ja päikkäri reissuja joululauluja kuunnelle. Kuutti oli eräänä päivänä miettinyt, että mikä se mieleen jäänyt säe "... mieleen hiljaiseen..." oikein oli. Ei muistanut muuta. Niinpä etsimme cd:ltä laulun, jossa nuo sanat ovat eli "Sydämeeni joulun teen". Lapset kysyivät mitä se on kun "mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen". Sanoin, että se on symboli, että Jeesus on symboli hyvän ja pahan välisessä jännitteessä ja että Jeesus on se hyvä; että on kysymys hyvän ja pahan välisestä taistelusta ikään kuin ihmisen mielessä.... Oli vaikea selittää siten, että lapsi voisi sen jotenkin tajuta. Missään tapauksessa en halunnut uskonnollista retoriikkaa tarjota heille, en ollenkaan siirtää sitä edes pienessä muodossa eteenpäin. Ja kuitenkin niin soisin, että lapsenlapseni siinä missä kaikki muutkin ihmiset, voisivat saada elämäänsä tukea ja lohtua siitä, että Jeesus - siis tämä on SYMBOLI! - on hyvyyden voiton ilmaisu ja vakuutus - Itse Ikuisesti Elävä Hyvyys, joka on kaiken pohja ja olemassaolon perimmäinen sisältö. Hyvyys Elää!!! Ja on se, joka lopullisesti "voitta", jää elämään, vaikka miten toivottomiin näkymiin ihminen ja ihmismieli ajautuisikin.
Olen monesti todennut, että ihminen ei voi toiselle antamalla antaa tai opettamalla opettaa tuota asiaa. Jotenkin on aina niin, että ihminen itse sen löytää omasta mielestään ikään kuin "sisäkautta". Jotenkin lähde voisi olla siitä vertauskuva: se vain itsekseen pulppuaa jostain sieltä mistä pulppuaakaan!
Saa nähdä joudunko tätä tekstiä muokkaamaan myöhemmin parempaan tai selkeämpään muotoon. Nyt vain pläjäytän sen tuonne blogiteksteihin. En jaksa nyt paneutua siihen tuorein silmin ja ajatuksin!
sunnuntai 6. syyskuuta 2009
Neljä päivää työtä...
... ja sitten pitkä pala lomaa!
Minulla on kyllä päivät vielä ihan täysiä töistä, vaikka sen loppupää jo häämöttää hyvinkin lähellä. Ehkä se pariviikkoinen rupeama seuraajani kanssa vaikuttaa lopun hahmottumattomuuteen. Ja se, että varmaan monen sorttinen paperipinojen selvittely jää eläkeläisen ensimmäiseksi tehtäväksi... Minullahan on kaikki työhön liittyvä täällä kotona, joten työpöydän siivousta toimistolla ei ole. Palautan vain avaimet ja sillä siisti. Niin - ja otan tämän vuoden kalenterin pöydältäni mukaani. Olen miettinyt, että antaisivatko Aleksanteri Syväriläisen ikonin minulle - sen joka pahasti yks kaks halkesi. Ja jonka itse koin meille tarkoituetuksi kun ei kukaan sitä halunnut ja kun ei edes kirpparimyynnissä käynyt kaupaksi. Oli alatoimiston ikoninurkassa ja siinä sitten täysin vakaitten olosuhteiden vallitessa maalipinta rupasi itsekseen halkeamaan. Keskellä ikonia pystysuunnassa on nyt iso halkeama. No - kuulostelenpä miltä vaikuttaa, jos läksiäislahjaksi sen pyytäisin...
Joka päivä yhä enemmän ja enemmän huomaan ajattelevani miten on ja mitä teen kun olen eläkkkeellä. Oikein hyvä tunne ja oikein mukava ajatella! Elämä ei ala uudestaan, mutta ne voimavarat ja aika mitä minulle vielä on, on hienoa saada omaan käyttöön. Olen työntekijänä niin intensiivinen ja paneutuva, että oman elämän toteuttaminen on jäänyt syrjään näinä työntekovuosinani. Muistan ajan lasten kanssa kotona - silloin elin omaa elämääni! Paitsi, että nyt oma elämä on vielä enemmän ihan omaani, ei ole samalla tavoin enää jotain tehtävää hoidettavana. Tietysti lapset ja lapsenlapset ovat ja heihin pidän yhteyttä, käytän aikaa ja voimavaroja, mutta eihän se ole sitä kuin aikanaan pienten lasten ja oman perheen kanssa.
Eilen lauantaina oli kaunis, lämmin päivä. Tein puutarhahommia, ja nyt olen tyytyväinen kun sain välttämättömimmät ennen tämän päivän sadesää tehtyä. On huima tunne, kun poimin ensimmäiset kypsät luumut ja maistelin pienten ja hoidotta jääneiden omenapuiden vielä vähän raakoja hedelmiä. Heinikosta myös löysin valkoherukkapensaan, jonka olin kuvitellut hävinneen - ja siinä jopa oli uskomattoman hyviä, tosi kypsiä marjoja! Vielä viimeisiä mustaherukoitakin parista pensaasta löysin - ja yllätys. yllätys: se pieni puu, joka on tuolla takimmaisena
kituuttanut, oli tehnyt kaksi vaaleata luumua!!! Ei siis hedelmätön ja hengetön kirsikkapuu niin kuin olin luullut. Eilen istuttamani kirsikkapuu tuli siis ihan ainoana tarpeeseen!
Vartiolassa on paljon punaherukkapensaita ja karviasia. Samoin kaikenmoisia perennoita heinikosta ja vesaikosta esiin kaivettavaksi. Ja - molemmissa paikoissa on puucee! Ehkä teemme aikanaan Vartiolaankin ns. mukavuuksia, mutta hyvin harkiten ja kiireettä. Jos kaipaamme talvisin helpompaa elämää, joudamme olla täällä Metsäpirtissä. Ja Segius majoittukoon kämpillään Valamossa, jos ja kun talvella siellä päin haluaa olla.
Minulla on kyllä päivät vielä ihan täysiä töistä, vaikka sen loppupää jo häämöttää hyvinkin lähellä. Ehkä se pariviikkoinen rupeama seuraajani kanssa vaikuttaa lopun hahmottumattomuuteen. Ja se, että varmaan monen sorttinen paperipinojen selvittely jää eläkeläisen ensimmäiseksi tehtäväksi... Minullahan on kaikki työhön liittyvä täällä kotona, joten työpöydän siivousta toimistolla ei ole. Palautan vain avaimet ja sillä siisti. Niin - ja otan tämän vuoden kalenterin pöydältäni mukaani. Olen miettinyt, että antaisivatko Aleksanteri Syväriläisen ikonin minulle - sen joka pahasti yks kaks halkesi. Ja jonka itse koin meille tarkoituetuksi kun ei kukaan sitä halunnut ja kun ei edes kirpparimyynnissä käynyt kaupaksi. Oli alatoimiston ikoninurkassa ja siinä sitten täysin vakaitten olosuhteiden vallitessa maalipinta rupasi itsekseen halkeamaan. Keskellä ikonia pystysuunnassa on nyt iso halkeama. No - kuulostelenpä miltä vaikuttaa, jos läksiäislahjaksi sen pyytäisin...
Joka päivä yhä enemmän ja enemmän huomaan ajattelevani miten on ja mitä teen kun olen eläkkkeellä. Oikein hyvä tunne ja oikein mukava ajatella! Elämä ei ala uudestaan, mutta ne voimavarat ja aika mitä minulle vielä on, on hienoa saada omaan käyttöön. Olen työntekijänä niin intensiivinen ja paneutuva, että oman elämän toteuttaminen on jäänyt syrjään näinä työntekovuosinani. Muistan ajan lasten kanssa kotona - silloin elin omaa elämääni! Paitsi, että nyt oma elämä on vielä enemmän ihan omaani, ei ole samalla tavoin enää jotain tehtävää hoidettavana. Tietysti lapset ja lapsenlapset ovat ja heihin pidän yhteyttä, käytän aikaa ja voimavaroja, mutta eihän se ole sitä kuin aikanaan pienten lasten ja oman perheen kanssa.
Eilen lauantaina oli kaunis, lämmin päivä. Tein puutarhahommia, ja nyt olen tyytyväinen kun sain välttämättömimmät ennen tämän päivän sadesää tehtyä. On huima tunne, kun poimin ensimmäiset kypsät luumut ja maistelin pienten ja hoidotta jääneiden omenapuiden vielä vähän raakoja hedelmiä. Heinikosta myös löysin valkoherukkapensaan, jonka olin kuvitellut hävinneen - ja siinä jopa oli uskomattoman hyviä, tosi kypsiä marjoja! Vielä viimeisiä mustaherukoitakin parista pensaasta löysin - ja yllätys. yllätys: se pieni puu, joka on tuolla takimmaisena
kituuttanut, oli tehnyt kaksi vaaleata luumua!!! Ei siis hedelmätön ja hengetön kirsikkapuu niin kuin olin luullut. Eilen istuttamani kirsikkapuu tuli siis ihan ainoana tarpeeseen!
Vartiolassa on paljon punaherukkapensaita ja karviasia. Samoin kaikenmoisia perennoita heinikosta ja vesaikosta esiin kaivettavaksi. Ja - molemmissa paikoissa on puucee! Ehkä teemme aikanaan Vartiolaankin ns. mukavuuksia, mutta hyvin harkiten ja kiireettä. Jos kaipaamme talvisin helpompaa elämää, joudamme olla täällä Metsäpirtissä. Ja Segius majoittukoon kämpillään Valamossa, jos ja kun talvella siellä päin haluaa olla.
sunnuntai 30. elokuuta 2009
Syksyä
Niinpä taas vierähti pari kuukautta ilman mitään kommenttia tänne. Tämän piti olla lähestyvän eläköitymisen seuraamista ja raportointia, mutta eipä ole ollut. En ole jaksanut kirjoitella vaikka olen tavoitteen muistanutkin - aina ei myöskään ole ollut halua... Olen joutunut niin perinpohjin pinnistelemään työssä jaksamisen suhteen, että voimavarat ovat sitoutuneet siihen.
Nyt olen kurkkukivun ja super-yskän kourissa. Liekö vaikka sitä sikainfluessaa - siihen liittyviä oireita ei kyllä varsinaisesti ole. Mutta antibioottikuuri ja yskänlääke irtosi työterveyshuollon lääkäriltä, omatoimisesti ostin Bebanten-imeskelytabletteja ja Bafucin-tablettejä. Tropeilla ja näillä puuduttavilla ja hoitavilla pillereillä olen kitkutellut keskiviikosta (nyt on sunnuntai). Jo koko edellisen viikon virkistysleirillä Kaunisniemessä podin kurkkukipua. Hikoilin lämpimässä säässä, pusero märkänä touhusin pysähtymättä aamusta iltaan. Kun istahdin jonkin, kohta olikin viluinen olo. Mutta onneksi jaksoin viikon kunnialla loppuun - tämä vaivojen paheneminen ja pitkittyminen tuli varmasti seurauksena sinnittelystäni.
Eli siis vanhenen ja raihnastun vääjäämättä. Voin todeta sen siitäkin, että ennen vain väsyin leireistä, ja seuraavan viikon alku meni palautumisessa. Nyt tulen ihan oikeasti kipeäksi ja sairastan - toivun siitä sitten kun toivun...
Paljon, paljon olen mielessäni asioita prosessoinut viime kuukausina. Asioita on tullut ja mennyt, tehtäviä ja ihmisiä. Olen selvitellyt ihmisen ja tilanteen kerrallaan, ja sitten siirtynyt seuraavaan. Ohi eletty ja suoritettu on jäänyt taakse - en oikein edes muista sitä enää. Se tavallaan harmittaaa - unohtuminen on vääjämätöntä eikä harmittelu mitään auta. Mutta kivempi olisi, jos jokin jälki eletystä jäisi. Ainakin tunne, että eletty on ja tapahtumaa on ollut... Nyt on vain tyhjä pää ja toteamus: vinhaa vauhtia aika kuluu - mutta enpä enää muista mihin tai minkä merkeissä...! Toivon todella, että edes joskus voisin enemmän tallentaa kokemaani ja elämääni! Sitten voisin nähdä senkin onko sillä tallentamisella mitään merkitystä vai ei... Sinnikkyyteni pitää kiinni tarpeestani "dokumentoida" elämääni on aika heikko, koska vahvana koen epäilyn kaiken turhuudesta ja turhauttavuudesta. Mitä väliä tai merkitystä kenellekään on jaarituksistani!?! Maailma pursuaa kaikensorttisia kirjoittajia ja tallentajia - ja jokainen itse lähinnä jaksaa noista olla kiinnostunut. Joskus päiväkirjoja ja muita dokumentoimisia harrastava ihminen sanoo motiivikseen - ja kokee ja uskookin niin - että saavat sitten jälkipolvet tietää millaista aiemmin elämä on ollut... Tottahan tuo. Vaan kiinnostaako se tulevia sukupolvia? Heikko ääni sisälläni piipittää "Kyllä kiinnostaa! Kiinnostaisihan se itseäsikin!" No - tämä pieni ääni aina uudestaan ja uudestaan saa minut aktivoitumaan! Sillä kyllä kyllä minua todella kiinnostaisikin!!!
Saa nähdä miten tiukkoja tilanteita vielä tulee ennen kuin työrukkaset lopullisesti panen naulaan. Tilanne työpaikalla on vähintään yhtä jännitteinen kuin ennen Purmosen pois potkaisua - jälleen todiste, etteivät asiat koskaan ole kiinni yhdestä ihmisestä! Vaikeudet vain vaihtavat luonnetta! En oio puuttua mihinkään muuhun kuin sellaiseeen, jota en kerta kaikkiaan pysty kiertämään. Olen sanonut jo niin monesti ja monella tavalla mielipiteeni ja kokemukseni mm. työaika kirjanpitojärjestelmän toimimattomuudesta ja nyt sitten meille vuosi sitten hommattujen MasterCard korttien käyttökelvottomuudesta tarpeisiimme, etten enää sano mitään yleisesti niistä... Selvitttelen vain omalta kohdaltani ongelmat sitä myöten kun niitä ilmenee.
Ihmettelen vain miten paljon toimimattomuutta ja näennäistä voi olla olla olemassa ilman, että ihmiset siihen mitenkään muutosta vaatien asennoituvat.
Olen nyt töissä ensi ja seuraavan viikon. Sitten viikonvaihteen tienoilla muutamme tavaramme Frivarista Vartiolaan, Varistaipaleelta ostamaamme kesämökkiin. Ja sitten - lopultakin: 18.9. lähden aamusella pitkälle lentomatkalle kohti Pasadenaa!
Nyt olen kurkkukivun ja super-yskän kourissa. Liekö vaikka sitä sikainfluessaa - siihen liittyviä oireita ei kyllä varsinaisesti ole. Mutta antibioottikuuri ja yskänlääke irtosi työterveyshuollon lääkäriltä, omatoimisesti ostin Bebanten-imeskelytabletteja ja Bafucin-tablettejä. Tropeilla ja näillä puuduttavilla ja hoitavilla pillereillä olen kitkutellut keskiviikosta (nyt on sunnuntai). Jo koko edellisen viikon virkistysleirillä Kaunisniemessä podin kurkkukipua. Hikoilin lämpimässä säässä, pusero märkänä touhusin pysähtymättä aamusta iltaan. Kun istahdin jonkin, kohta olikin viluinen olo. Mutta onneksi jaksoin viikon kunnialla loppuun - tämä vaivojen paheneminen ja pitkittyminen tuli varmasti seurauksena sinnittelystäni.
Eli siis vanhenen ja raihnastun vääjäämättä. Voin todeta sen siitäkin, että ennen vain väsyin leireistä, ja seuraavan viikon alku meni palautumisessa. Nyt tulen ihan oikeasti kipeäksi ja sairastan - toivun siitä sitten kun toivun...
Paljon, paljon olen mielessäni asioita prosessoinut viime kuukausina. Asioita on tullut ja mennyt, tehtäviä ja ihmisiä. Olen selvitellyt ihmisen ja tilanteen kerrallaan, ja sitten siirtynyt seuraavaan. Ohi eletty ja suoritettu on jäänyt taakse - en oikein edes muista sitä enää. Se tavallaan harmittaaa - unohtuminen on vääjämätöntä eikä harmittelu mitään auta. Mutta kivempi olisi, jos jokin jälki eletystä jäisi. Ainakin tunne, että eletty on ja tapahtumaa on ollut... Nyt on vain tyhjä pää ja toteamus: vinhaa vauhtia aika kuluu - mutta enpä enää muista mihin tai minkä merkeissä...! Toivon todella, että edes joskus voisin enemmän tallentaa kokemaani ja elämääni! Sitten voisin nähdä senkin onko sillä tallentamisella mitään merkitystä vai ei... Sinnikkyyteni pitää kiinni tarpeestani "dokumentoida" elämääni on aika heikko, koska vahvana koen epäilyn kaiken turhuudesta ja turhauttavuudesta. Mitä väliä tai merkitystä kenellekään on jaarituksistani!?! Maailma pursuaa kaikensorttisia kirjoittajia ja tallentajia - ja jokainen itse lähinnä jaksaa noista olla kiinnostunut. Joskus päiväkirjoja ja muita dokumentoimisia harrastava ihminen sanoo motiivikseen - ja kokee ja uskookin niin - että saavat sitten jälkipolvet tietää millaista aiemmin elämä on ollut... Tottahan tuo. Vaan kiinnostaako se tulevia sukupolvia? Heikko ääni sisälläni piipittää "Kyllä kiinnostaa! Kiinnostaisihan se itseäsikin!" No - tämä pieni ääni aina uudestaan ja uudestaan saa minut aktivoitumaan! Sillä kyllä kyllä minua todella kiinnostaisikin!!!
Saa nähdä miten tiukkoja tilanteita vielä tulee ennen kuin työrukkaset lopullisesti panen naulaan. Tilanne työpaikalla on vähintään yhtä jännitteinen kuin ennen Purmosen pois potkaisua - jälleen todiste, etteivät asiat koskaan ole kiinni yhdestä ihmisestä! Vaikeudet vain vaihtavat luonnetta! En oio puuttua mihinkään muuhun kuin sellaiseeen, jota en kerta kaikkiaan pysty kiertämään. Olen sanonut jo niin monesti ja monella tavalla mielipiteeni ja kokemukseni mm. työaika kirjanpitojärjestelmän toimimattomuudesta ja nyt sitten meille vuosi sitten hommattujen MasterCard korttien käyttökelvottomuudesta tarpeisiimme, etten enää sano mitään yleisesti niistä... Selvitttelen vain omalta kohdaltani ongelmat sitä myöten kun niitä ilmenee.
Ihmettelen vain miten paljon toimimattomuutta ja näennäistä voi olla olla olemassa ilman, että ihmiset siihen mitenkään muutosta vaatien asennoituvat.
Olen nyt töissä ensi ja seuraavan viikon. Sitten viikonvaihteen tienoilla muutamme tavaramme Frivarista Vartiolaan, Varistaipaleelta ostamaamme kesämökkiin. Ja sitten - lopultakin: 18.9. lähden aamusella pitkälle lentomatkalle kohti Pasadenaa!
sunnuntai 28. kesäkuuta 2009
Ensimmäiset ruusun tuoksut....
... ovat jo pari viikkoa ilahduttaneet etupihalla liikuskelijaa. Hansaruusut ovat kauneimillaan, juhannusruusut kukkivat viimeisiään. Kohta tuoksuvat Valamon ruusut talon päädyssä ja sitten ihan kohta sen jälkeen alkaa aamuisin tuntua syksyn tuoksu keveinä tuulahduksina... Epämukavalta tuntuu ajan kiivas kulku! Tai siis eihän aika itsessään kulje sen verkkaisemmin tai kiivaammin - minä vain olen yhä hitaampi!
Täysin epäloogisesti odotan, että aika sen verran seisahtuisi, että ehtisin kirjoittaa tätä eläkkeelle lähtijän blogia edes joka kuukausi!? Ei milloinkaan - tiedän sen. Nyt vain odotan syksyä jolloin viimeisinä työ elämäni viikkoina lomailen pois kaikki mahdolliset viime ja tänä vuonna kertyneet lomapäivät! Mitenkä on kirjoittelun mahdollisuutta silloin - ? Kun jo 3-4 viikoksi olen menossa Kaliforniaan...
Mutta toivon, että syksyllä on myös aikaa istahtaa useammin omien ajatusten ääreen niitä muistiin naputtelemaan. Nimittäin omia ajatuksia toki riittää!!! Erityisesti tuhansien tienpäällä auton ratissa istuttujen työkilometrien aikana on ollut aikaa ajatella, ajatella ja jälleen kerran ajatella. Ja luulenpa, että tuota työhön liittyvää asiaa tulen kaipaamaan. Ainakin tuota - vasta sitten kun jään pois, tiedän mitä kaikkea työstäni loppujen lopuksi jään kaipaamaan.
Tämä viikonloppu on mennyt asiakkaan muuton avustamisessa. Huomenna on vapaapäivä, samalla vähän olen kuulolla erään asiakaan voinnin suhteen. Ja ajan taas edes takaisin Heinävedelle: Varistaipaleen kanavan varrella on myynnissä pieni talo reilulla tontilla, ei mukavuuksia. Olisiko siitä kesämökiksi - ? Ja mikä lopulta on hinta - ? Ja jos, niin saammeko sitten lainaa -? Viime sunnuntaina ulkopuolelta olemme katsastaneet ja kiinnostavaksi todenneet.
Täysin epäloogisesti odotan, että aika sen verran seisahtuisi, että ehtisin kirjoittaa tätä eläkkeelle lähtijän blogia edes joka kuukausi!? Ei milloinkaan - tiedän sen. Nyt vain odotan syksyä jolloin viimeisinä työ elämäni viikkoina lomailen pois kaikki mahdolliset viime ja tänä vuonna kertyneet lomapäivät! Mitenkä on kirjoittelun mahdollisuutta silloin - ? Kun jo 3-4 viikoksi olen menossa Kaliforniaan...
Mutta toivon, että syksyllä on myös aikaa istahtaa useammin omien ajatusten ääreen niitä muistiin naputtelemaan. Nimittäin omia ajatuksia toki riittää!!! Erityisesti tuhansien tienpäällä auton ratissa istuttujen työkilometrien aikana on ollut aikaa ajatella, ajatella ja jälleen kerran ajatella. Ja luulenpa, että tuota työhön liittyvää asiaa tulen kaipaamaan. Ainakin tuota - vasta sitten kun jään pois, tiedän mitä kaikkea työstäni loppujen lopuksi jään kaipaamaan.
Tämä viikonloppu on mennyt asiakkaan muuton avustamisessa. Huomenna on vapaapäivä, samalla vähän olen kuulolla erään asiakaan voinnin suhteen. Ja ajan taas edes takaisin Heinävedelle: Varistaipaleen kanavan varrella on myynnissä pieni talo reilulla tontilla, ei mukavuuksia. Olisiko siitä kesämökiksi - ? Ja mikä lopulta on hinta - ? Ja jos, niin saammeko sitten lainaa -? Viime sunnuntaina ulkopuolelta olemme katsastaneet ja kiinnostavaksi todenneet.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Tämän blogin ajannäyttö
Kummallisesti tämän blogin kirjoittamis- ynnä esiinpanoaika ei vastaa esim. koneeni kellonaikaa, ei edes kalenteripäivää...??? Voisiko se olla niin, että tekstinteon aloitushetki määrittyy ja jää sitten julkaisemisajaksi jatkokirjoittamisesta tai muokkaamisesta huolimatta...???
Eipä voi muuta kuin kokeilla.
*****
No niinhän se menee!
Jatkotoimenpiteet eivät enää muuta aloitusaikaa.
Eipä voi muuta kuin kokeilla.
*****
No niinhän se menee!
Jatkotoimenpiteet eivät enää muuta aloitusaikaa.
lauantai 14. maaliskuuta 2009
Ensimmäiset kevätäänet
Niin se vain edelleen aika kuluu - taas vierähti pari kuukautta suitsait ilman, että tähän eläköitymisseurantaraporttiin tuli yhtään merkintä. Harmi - mutta aikaa on kaiken aikaan minulla liian vähän. Pakolliset on tehtävä, sitten tulevat velvoitteet, joista en halua laistaa jos vain suinkin ehdin ja jaksan ne hoitaa. Lopuksi sitten omat kivoimmat jutut. Ja ne jäävät useimmiten tekemättä ja toteuttamatta. ;(
-----
No niin - siihen taas päättyi eilinen kirjoitustuokio. Olen tämän viiikonlopun vieraskoiran emäntänä. Seitsenkuisen lapinkoiratytön energia ja eläväisyys on kyllä sitä luokkaa, että me kaksi vanhusta - minä ja kotikoiravanhapoika Voltti - olemme jatkuvasti ikään kuin jäämässä jalkoihin... No onneksi vintiötyttö tuosta koko ajan kasvaa ja "normaaliin" vireyteen "taantuu"... ;) On saanut tosi perusteellisesti hengissäselviytymisgeenit, on kroppaa ja voimaa ja vauhtia...! Kyllä siinä tulisivat porot paimennettua ja tunkio pidettynä puhtaana! ;D
Katsoin aamutuimaan Aamusydämellä ja tulin iloisen toiveekkaaksi - ainakin muutamaksi tunniksi ;) - kuulemastani! Porvoon kaupungin sosiaalitoimi pitää yllä Vatupassi-toimintaa: kriisissä olevat miehet saavat yhteyden avustusorganisaatioon 24 h periaatteella. Myös fyysinen turvapaikka löytyy ympäri vuorokauden. Kaksi Vatupassin työntekijää - luonnollisesti miehiä - olivat kertomassa työstään. Miten hienoa työtä, hieno idea! Porvoon kaupungille 10+ pointsit kun tuollaista rahoittavat. - Minnekähän tämmöisestä kiitokset ja kannustukset lähettäisi? Vai onko parasta vaan olla hiljaa, etteivät jotkut tahot ota silmätikukseen ja rupea hankaloittamaan hommaa. ;( (Kyllä, olen hyvin skeptinen: liian paljon on hyvää pyrkimystä ja toimintaakin, jonka jonkin sorttinen byrokratia tai muu -kratia lamaannuttaa! :((( )
Enpä voinut välttyä ajatuksissani vertailemasta tilannetta omalla työpaikallani. Vielä ehkä noin 5-6 vuotta sitten tunsin, että työssäni oli tilaa toimia ja asettaa työlleen haasteita... Sitten vähä vähältä kaikki alkoi kummallisesti puuroutua. Oli kuulemma puutteita työryhmän toiminnassa ja missä lie. Tuli uusi diakoniatoimikunnan koostumus ja ongelmat senkuin mutkistuivat. Työntekijöitä tuli lukumääräisesti lisää, homma tuntui hajoavan käsiin. Jostain syystä, jota minä en koskaan saanut tietää tai en ymämärtänyt, tilannetta yritettiin parantaa (mistä?) ryhmätyönohjauksella. Koko muistaakseni kaksi ja puolivuotisen työnohjauksena aikana ei ohjaaja tullut käsittämään mikä meillä oikein on ongelmana. Eikä varmaan oikein edes millaista työmme oikeasti on. Ja mitä sitten itse kukin saimme tästä työohjausperiodista? Onko todella oleellisinta se, että eräs meistä totesi oppineensa ainakin sen, että "työohjaus ei ole se väline, jolla hän saa muut toimimaan haluamallaan tavalla...". Hehheh - joopa joo! Paljon yksinkertaisemmin konstein ja vähemmälla ajan ja rahan tuhlauksella tuo sama olisi voitu hänelle opettaa - jos/kun kerran siitä kysymys oli?!
Syyskuussa viime syksynä alkoi sitten uusi ryhmätyönohjaus esimiehen tahdosta. Se tulee olemaan taas 2-3 vuotinen prosessi eikä taatusti ole ilmainen! Firma toimii "johtamisen ja hyvän työn kehittäjänä" - meidät työntekijät on siihen käskytetty kyselemättä sen enempää meidän rationaalisia kuin emotionaalisiakaan ajatuksiamme tai tuntojamme. Minun kohdaltani "lysti" onneksi loppuu lyhyeen, vain 2-3 kertaa enää jäljellä.
Mutta niin se kai on, että ortodoksinen seurakunta on konteksti, jossa käskytys on ainoa tapa toimia olipa tulos sitten hyvä tai huono. Ja vain aika aina näyttää, kummasta kulloinkin oli kysymys... Ajattelen, että niin sitoutunut ja vastuuntuntoinen porukka kuin seurakuntaan työhön hakeutuu, on kykeneväinen keskustelevaan työtapaan. Ja olen aivan varma, että se tuottaisi parhaan tuloksen - tehokkaimmankin! Vaan pulma taitaa olla siinä, että keskusteleminen on mahdotonta kun kyky ja USKALLUS kuunnella ja KUULLA puuttuu! Pitää vaan ajella tuttuja turvallisia "näihän meillä on, ja näin me ajattelemme ja toimimme" -latuja. Niinkuin siis ketkä ME?! Kyllä seurakuntakin ihan oikeasti koostuu erilaisista yksilöistä, joista jokaisella ON OMAT ajatuksensa ja tapansa toimia sen pohjalta. Kuvitelma jostain homogeenisestä "meistä" on silkkaa fantasiaa - ehkä toiveajattelua tai mitä lie uskonnollista silkkipaperia, johon muka kaikki voidaan harmittoman sievästi kääräistä.
--------
Niin - ne otsikon ensimmäiset kevätäänet! Virkeitä keltasirkun sirityksiä siellä täällä, vimmainen tityy-tityy samaan aikaan kun käheä rastas availee ääntään jossain puunlatvukissa. Ja yllätys: se ei olekaan se klassinen kevätmustarastas - olisikohan ollut punakylkirastas-?
-----
No niin - siihen taas päättyi eilinen kirjoitustuokio. Olen tämän viiikonlopun vieraskoiran emäntänä. Seitsenkuisen lapinkoiratytön energia ja eläväisyys on kyllä sitä luokkaa, että me kaksi vanhusta - minä ja kotikoiravanhapoika Voltti - olemme jatkuvasti ikään kuin jäämässä jalkoihin... No onneksi vintiötyttö tuosta koko ajan kasvaa ja "normaaliin" vireyteen "taantuu"... ;) On saanut tosi perusteellisesti hengissäselviytymisgeenit, on kroppaa ja voimaa ja vauhtia...! Kyllä siinä tulisivat porot paimennettua ja tunkio pidettynä puhtaana! ;D
Katsoin aamutuimaan Aamusydämellä ja tulin iloisen toiveekkaaksi - ainakin muutamaksi tunniksi ;) - kuulemastani! Porvoon kaupungin sosiaalitoimi pitää yllä Vatupassi-toimintaa: kriisissä olevat miehet saavat yhteyden avustusorganisaatioon 24 h periaatteella. Myös fyysinen turvapaikka löytyy ympäri vuorokauden. Kaksi Vatupassin työntekijää - luonnollisesti miehiä - olivat kertomassa työstään. Miten hienoa työtä, hieno idea! Porvoon kaupungille 10+ pointsit kun tuollaista rahoittavat. - Minnekähän tämmöisestä kiitokset ja kannustukset lähettäisi? Vai onko parasta vaan olla hiljaa, etteivät jotkut tahot ota silmätikukseen ja rupea hankaloittamaan hommaa. ;( (Kyllä, olen hyvin skeptinen: liian paljon on hyvää pyrkimystä ja toimintaakin, jonka jonkin sorttinen byrokratia tai muu -kratia lamaannuttaa! :((( )
Enpä voinut välttyä ajatuksissani vertailemasta tilannetta omalla työpaikallani. Vielä ehkä noin 5-6 vuotta sitten tunsin, että työssäni oli tilaa toimia ja asettaa työlleen haasteita... Sitten vähä vähältä kaikki alkoi kummallisesti puuroutua. Oli kuulemma puutteita työryhmän toiminnassa ja missä lie. Tuli uusi diakoniatoimikunnan koostumus ja ongelmat senkuin mutkistuivat. Työntekijöitä tuli lukumääräisesti lisää, homma tuntui hajoavan käsiin. Jostain syystä, jota minä en koskaan saanut tietää tai en ymämärtänyt, tilannetta yritettiin parantaa (mistä?) ryhmätyönohjauksella. Koko muistaakseni kaksi ja puolivuotisen työnohjauksena aikana ei ohjaaja tullut käsittämään mikä meillä oikein on ongelmana. Eikä varmaan oikein edes millaista työmme oikeasti on. Ja mitä sitten itse kukin saimme tästä työohjausperiodista? Onko todella oleellisinta se, että eräs meistä totesi oppineensa ainakin sen, että "työohjaus ei ole se väline, jolla hän saa muut toimimaan haluamallaan tavalla...". Hehheh - joopa joo! Paljon yksinkertaisemmin konstein ja vähemmälla ajan ja rahan tuhlauksella tuo sama olisi voitu hänelle opettaa - jos/kun kerran siitä kysymys oli?!
Syyskuussa viime syksynä alkoi sitten uusi ryhmätyönohjaus esimiehen tahdosta. Se tulee olemaan taas 2-3 vuotinen prosessi eikä taatusti ole ilmainen! Firma toimii "johtamisen ja hyvän työn kehittäjänä" - meidät työntekijät on siihen käskytetty kyselemättä sen enempää meidän rationaalisia kuin emotionaalisiakaan ajatuksiamme tai tuntojamme. Minun kohdaltani "lysti" onneksi loppuu lyhyeen, vain 2-3 kertaa enää jäljellä.
Mutta niin se kai on, että ortodoksinen seurakunta on konteksti, jossa käskytys on ainoa tapa toimia olipa tulos sitten hyvä tai huono. Ja vain aika aina näyttää, kummasta kulloinkin oli kysymys... Ajattelen, että niin sitoutunut ja vastuuntuntoinen porukka kuin seurakuntaan työhön hakeutuu, on kykeneväinen keskustelevaan työtapaan. Ja olen aivan varma, että se tuottaisi parhaan tuloksen - tehokkaimmankin! Vaan pulma taitaa olla siinä, että keskusteleminen on mahdotonta kun kyky ja USKALLUS kuunnella ja KUULLA puuttuu! Pitää vaan ajella tuttuja turvallisia "näihän meillä on, ja näin me ajattelemme ja toimimme" -latuja. Niinkuin siis ketkä ME?! Kyllä seurakuntakin ihan oikeasti koostuu erilaisista yksilöistä, joista jokaisella ON OMAT ajatuksensa ja tapansa toimia sen pohjalta. Kuvitelma jostain homogeenisestä "meistä" on silkkaa fantasiaa - ehkä toiveajattelua tai mitä lie uskonnollista silkkipaperia, johon muka kaikki voidaan harmittoman sievästi kääräistä.
--------
Niin - ne otsikon ensimmäiset kevätäänet! Virkeitä keltasirkun sirityksiä siellä täällä, vimmainen tityy-tityy samaan aikaan kun käheä rastas availee ääntään jossain puunlatvukissa. Ja yllätys: se ei olekaan se klassinen kevätmustarastas - olisikohan ollut punakylkirastas-?
Tilaa:
Kommentit (Atom)