Neljä päivää työtä...

... ja sitten pitkä pala lomaa!

Minulla on kyllä päivät vielä ihan täysiä töistä, vaikka sen loppupää jo häämöttää hyvinkin lähellä. Ehkä se pariviikkoinen rupeama seuraajani kanssa vaikuttaa lopun hahmottumattomuuteen. Ja se, että varmaan monen sorttinen paperipinojen selvittely jää eläkeläisen ensimmäiseksi tehtäväksi... Minullahan on kaikki työhön liittyvä täällä kotona, joten työpöydän siivousta toimistolla ei ole. Palautan vain avaimet ja sillä siisti. Niin - ja otan tämän vuoden kalenterin pöydältäni mukaani. Olen miettinyt, että antaisivatko Aleksanteri Syväriläisen ikonin minulle - sen joka pahasti yks kaks halkesi. Ja jonka itse koin meille tarkoituetuksi kun ei kukaan sitä halunnut ja kun ei edes kirpparimyynnissä käynyt kaupaksi. Oli alatoimiston ikoninurkassa ja siinä sitten täysin vakaitten olosuhteiden vallitessa maalipinta rupasi itsekseen halkeamaan. Keskellä ikonia pystysuunnassa on nyt iso halkeama. No - kuulostelenpä miltä vaikuttaa, jos läksiäislahjaksi sen pyytäisin...


Joka päivä yhä enemmän ja enemmän huomaan ajattelevani miten on ja mitä teen kun olen eläkkkeellä. Oikein hyvä tunne ja oikein mukava ajatella! Elämä ei ala uudestaan, mutta ne voimavarat ja aika mitä minulle vielä on, on hienoa saada omaan käyttöön. Olen työntekijänä niin intensiivinen ja paneutuva, että oman elämän toteuttaminen on jäänyt syrjään näinä työntekovuosinani. Muistan ajan lasten kanssa kotona - silloin elin omaa elämääni! Paitsi, että nyt oma elämä on vielä enemmän ihan omaani, ei ole samalla tavoin enää jotain tehtävää hoidettavana. Tietysti lapset ja lapsenlapset ovat ja heihin pidän yhteyttä, käytän aikaa ja voimavaroja, mutta eihän se ole sitä kuin aikanaan pienten lasten ja oman perheen kanssa.


Eilen lauantaina oli kaunis, lämmin päivä. Tein puutarhahommia, ja nyt olen tyytyväinen kun sain välttämättömimmät ennen tämän päivän sadesää tehtyä. On huima tunne, kun poimin ensimmäiset kypsät luumut ja maistelin pienten ja hoidotta jääneiden omenapuiden vielä vähän raakoja hedelmiä. Heinikosta myös löysin valkoherukkapensaan, jonka olin kuvitellut hävinneen - ja siinä jopa oli uskomattoman hyviä, tosi kypsiä marjoja! Vielä viimeisiä mustaherukoitakin parista pensaasta löysin - ja yllätys. yllätys: se pieni puu, joka on tuolla takimmaisena
kituuttanut, oli tehnyt kaksi vaaleata luumua!!! Ei siis hedelmätön ja hengetön kirsikkapuu niin kuin olin luullut. Eilen istuttamani kirsikkapuu tuli siis ihan ainoana tarpeeseen!

Vartiolassa on paljon punaherukkapensaita ja karviasia. Samoin kaikenmoisia perennoita heinikosta ja vesaikosta esiin kaivettavaksi. Ja - molemmissa paikoissa on puucee! Ehkä teemme aikanaan Vartiolaankin ns. mukavuuksia, mutta hyvin harkiten ja kiireettä. Jos kaipaamme talvisin helpompaa elämää, joudamme olla täällä Metsäpirtissä. Ja Segius majoittukoon kämpillään Valamossa, jos ja kun talvella siellä päin haluaa olla.

Syksyä

Niinpä taas vierähti pari kuukautta ilman mitään kommenttia tänne. Tämän piti olla lähestyvän eläköitymisen seuraamista ja raportointia, mutta eipä ole ollut. En ole jaksanut kirjoitella vaikka olen tavoitteen muistanutkin - aina ei myöskään ole ollut halua... Olen joutunut niin perinpohjin pinnistelemään työssä jaksamisen suhteen, että voimavarat ovat sitoutuneet siihen.

Nyt olen kurkkukivun ja super-yskän kourissa. Liekö vaikka sitä sikainfluessaa - siihen liittyviä oireita ei kyllä varsinaisesti ole. Mutta antibioottikuuri ja yskänlääke irtosi työterveyshuollon lääkäriltä, omatoimisesti ostin Bebanten-imeskelytabletteja ja Bafucin-tablettejä. Tropeilla ja näillä puuduttavilla ja hoitavilla pillereillä olen kitkutellut keskiviikosta (nyt on sunnuntai). Jo koko edellisen viikon virkistysleirillä Kaunisniemessä podin kurkkukipua. Hikoilin lämpimässä säässä, pusero märkänä touhusin pysähtymättä aamusta iltaan. Kun istahdin jonkin, kohta olikin viluinen olo. Mutta onneksi jaksoin viikon kunnialla loppuun - tämä vaivojen paheneminen ja pitkittyminen tuli varmasti seurauksena sinnittelystäni.

Eli siis vanhenen ja raihnastun vääjäämättä. Voin todeta sen siitäkin, että ennen vain väsyin leireistä, ja seuraavan viikon alku meni palautumisessa. Nyt tulen ihan oikeasti kipeäksi ja sairastan - toivun siitä sitten kun toivun...

Paljon, paljon olen mielessäni asioita prosessoinut viime kuukausina. Asioita on tullut ja mennyt, tehtäviä ja ihmisiä. Olen selvitellyt ihmisen ja tilanteen kerrallaan, ja sitten siirtynyt seuraavaan. Ohi eletty ja suoritettu on jäänyt taakse - en oikein edes muista sitä enää. Se tavallaan harmittaaa - unohtuminen on vääjämätöntä eikä harmittelu mitään auta. Mutta kivempi olisi, jos jokin jälki eletystä jäisi. Ainakin tunne, että eletty on ja tapahtumaa on ollut... Nyt on vain tyhjä pää ja toteamus: vinhaa vauhtia aika kuluu - mutta enpä enää muista mihin tai minkä merkeissä...! Toivon todella, että edes joskus voisin enemmän tallentaa kokemaani ja elämääni! Sitten voisin nähdä senkin onko sillä tallentamisella mitään merkitystä vai ei... Sinnikkyyteni pitää kiinni tarpeestani "dokumentoida" elämääni on aika heikko, koska vahvana koen epäilyn kaiken turhuudesta ja turhauttavuudesta. Mitä väliä tai merkitystä kenellekään on jaarituksistani!?! Maailma pursuaa kaikensorttisia kirjoittajia ja tallentajia - ja jokainen itse lähinnä jaksaa noista olla kiinnostunut. Joskus päiväkirjoja ja muita dokumentoimisia harrastava ihminen sanoo motiivikseen - ja kokee ja uskookin niin - että saavat sitten jälkipolvet tietää millaista aiemmin elämä on ollut... Tottahan tuo. Vaan kiinnostaako se tulevia sukupolvia? Heikko ääni sisälläni piipittää "Kyllä kiinnostaa! Kiinnostaisihan se itseäsikin!" No - tämä pieni ääni aina uudestaan ja uudestaan saa minut aktivoitumaan! Sillä kyllä kyllä minua todella kiinnostaisikin!!!


Saa nähdä miten tiukkoja tilanteita vielä tulee ennen kuin työrukkaset lopullisesti panen naulaan. Tilanne työpaikalla on vähintään yhtä jännitteinen kuin ennen Purmosen pois potkaisua - jälleen todiste, etteivät asiat koskaan ole kiinni yhdestä ihmisestä! Vaikeudet vain vaihtavat luonnetta! En oio puuttua mihinkään muuhun kuin sellaiseeen, jota en kerta kaikkiaan pysty kiertämään. Olen sanonut jo niin monesti ja monella tavalla mielipiteeni ja kokemukseni mm. työaika kirjanpitojärjestelmän toimimattomuudesta ja nyt sitten meille vuosi sitten hommattujen MasterCard korttien käyttökelvottomuudesta tarpeisiimme, etten enää sano mitään yleisesti niistä... Selvitttelen vain omalta kohdaltani ongelmat sitä myöten kun niitä ilmenee.

Ihmettelen vain miten paljon toimimattomuutta ja näennäistä voi olla olla olemassa ilman, että ihmiset siihen mitenkään muutosta vaatien asennoituvat.


Olen nyt töissä ensi ja seuraavan viikon. Sitten viikonvaihteen tienoilla muutamme tavaramme Frivarista Vartiolaan, Varistaipaleelta ostamaamme kesämökkiin. Ja sitten - lopultakin: 18.9. lähden aamusella pitkälle lentomatkalle kohti Pasadenaa!

Ensimmäiset ruusun tuoksut....

... ovat jo pari viikkoa ilahduttaneet etupihalla liikuskelijaa. Hansaruusut ovat kauneimillaan, juhannusruusut kukkivat viimeisiään. Kohta tuoksuvat Valamon ruusut talon päädyssä ja sitten ihan kohta sen jälkeen alkaa aamuisin tuntua syksyn tuoksu keveinä tuulahduksina... Epämukavalta tuntuu ajan kiivas kulku! Tai siis eihän aika itsessään kulje sen verkkaisemmin tai kiivaammin - minä vain olen yhä hitaampi!

Täysin epäloogisesti odotan, että aika sen verran seisahtuisi, että ehtisin kirjoittaa tätä eläkkeelle lähtijän blogia edes joka kuukausi!? Ei milloinkaan - tiedän sen. Nyt vain odotan syksyä jolloin viimeisinä työ elämäni viikkoina lomailen pois kaikki mahdolliset viime ja tänä vuonna kertyneet lomapäivät! Mitenkä on kirjoittelun mahdollisuutta silloin - ? Kun jo 3-4 viikoksi olen menossa Kaliforniaan...

Mutta toivon, että syksyllä on myös aikaa istahtaa useammin omien ajatusten ääreen niitä muistiin naputtelemaan. Nimittäin omia ajatuksia toki riittää!!! Erityisesti tuhansien tienpäällä auton ratissa istuttujen työkilometrien aikana on ollut aikaa ajatella, ajatella ja jälleen kerran ajatella. Ja luulenpa, että tuota työhön liittyvää asiaa tulen kaipaamaan. Ainakin tuota - vasta sitten kun jään pois, tiedän mitä kaikkea työstäni loppujen lopuksi jään kaipaamaan.

Tämä viikonloppu on mennyt asiakkaan muuton avustamisessa. Huomenna on vapaapäivä, samalla vähän olen kuulolla erään asiakaan voinnin suhteen. Ja ajan taas edes takaisin Heinävedelle: Varistaipaleen kanavan varrella on myynnissä pieni talo reilulla tontilla, ei mukavuuksia. Olisiko siitä kesämökiksi - ? Ja mikä lopulta on hinta - ? Ja jos, niin saammeko sitten lainaa -? Viime sunnuntaina ulkopuolelta olemme katsastaneet ja kiinnostavaksi todenneet.

Tämän blogin ajannäyttö

Kummallisesti tämän blogin kirjoittamis- ynnä esiinpanoaika ei vastaa esim. koneeni kellonaikaa, ei edes kalenteripäivää...??? Voisiko se olla niin, että tekstinteon aloitushetki määrittyy ja jää sitten julkaisemisajaksi jatkokirjoittamisesta tai muokkaamisesta huolimatta...???

Eipä voi muuta kuin kokeilla.

*****

No niinhän se menee!
Jatkotoimenpiteet eivät enää muuta aloitusaikaa.

Ensimmäiset kevätäänet

Niin se vain edelleen aika kuluu - taas vierähti pari kuukautta suitsait ilman, että tähän eläköitymisseurantaraporttiin tuli yhtään merkintä. Harmi - mutta aikaa on kaiken aikaan minulla liian vähän. Pakolliset on tehtävä, sitten tulevat velvoitteet, joista en halua laistaa jos vain suinkin ehdin ja jaksan ne hoitaa. Lopuksi sitten omat kivoimmat jutut. Ja ne jäävät useimmiten tekemättä ja toteuttamatta. ;(

-----

No niin - siihen taas päättyi eilinen kirjoitustuokio. Olen tämän viiikonlopun vieraskoiran emäntänä. Seitsenkuisen lapinkoiratytön energia ja eläväisyys on kyllä sitä luokkaa, että me kaksi vanhusta - minä ja kotikoiravanhapoika Voltti - olemme jatkuvasti ikään kuin jäämässä jalkoihin... No onneksi vintiötyttö tuosta koko ajan kasvaa ja "normaaliin" vireyteen "taantuu"... ;) On saanut tosi perusteellisesti hengissäselviytymisgeenit, on kroppaa ja voimaa ja vauhtia...! Kyllä siinä tulisivat porot paimennettua ja tunkio pidettynä puhtaana! ;D


Katsoin aamutuimaan Aamusydämellä ja tulin iloisen toiveekkaaksi - ainakin muutamaksi tunniksi ;) - kuulemastani! Porvoon kaupungin sosiaalitoimi pitää yllä Vatupassi-toimintaa: kriisissä olevat miehet saavat yhteyden avustusorganisaatioon 24 h periaatteella. Myös fyysinen turvapaikka löytyy ympäri vuorokauden. Kaksi Vatupassin työntekijää - luonnollisesti miehiä - olivat kertomassa työstään. Miten hienoa työtä, hieno idea! Porvoon kaupungille 10+ pointsit kun tuollaista rahoittavat. - Minnekähän tämmöisestä kiitokset ja kannustukset lähettäisi? Vai onko parasta vaan olla hiljaa, etteivät jotkut tahot ota silmätikukseen ja rupea hankaloittamaan hommaa. ;( (Kyllä, olen hyvin skeptinen: liian paljon on hyvää pyrkimystä ja toimintaakin, jonka jonkin sorttinen byrokratia tai muu -kratia lamaannuttaa! :((( )


Enpä voinut välttyä ajatuksissani vertailemasta tilannetta omalla työpaikallani. Vielä ehkä noin 5-6 vuotta sitten tunsin, että työssäni oli tilaa toimia ja asettaa työlleen haasteita... Sitten vähä vähältä kaikki alkoi kummallisesti puuroutua. Oli kuulemma puutteita työryhmän toiminnassa ja missä lie. Tuli uusi diakoniatoimikunnan koostumus ja ongelmat senkuin mutkistuivat. Työntekijöitä tuli lukumääräisesti lisää, homma tuntui hajoavan käsiin. Jostain syystä, jota minä en koskaan saanut tietää tai en ymämärtänyt, tilannetta yritettiin parantaa (mistä?) ryhmätyönohjauksella. Koko muistaakseni kaksi ja puolivuotisen työnohjauksena aikana ei ohjaaja tullut käsittämään mikä meillä oikein on ongelmana. Eikä varmaan oikein edes millaista työmme oikeasti on. Ja mitä sitten itse kukin saimme tästä työohjausperiodista? Onko todella oleellisinta se, että eräs meistä totesi oppineensa ainakin sen, että "työohjaus ei ole se väline, jolla hän saa muut toimimaan haluamallaan tavalla...". Hehheh - joopa joo! Paljon yksinkertaisemmin konstein ja vähemmälla ajan ja rahan tuhlauksella tuo sama olisi voitu hänelle opettaa - jos/kun kerran siitä kysymys oli?!

Syyskuussa viime syksynä alkoi sitten uusi ryhmätyönohjaus esimiehen tahdosta. Se tulee olemaan taas 2-3 vuotinen prosessi eikä taatusti ole ilmainen! Firma toimii "johtamisen ja hyvän työn kehittäjänä" - meidät työntekijät on siihen käskytetty kyselemättä sen enempää meidän rationaalisia kuin emotionaalisiakaan ajatuksiamme tai tuntojamme. Minun kohdaltani "lysti" onneksi loppuu lyhyeen, vain 2-3 kertaa enää jäljellä.

Mutta niin se kai on, että ortodoksinen seurakunta on konteksti, jossa käskytys on ainoa tapa toimia olipa tulos sitten hyvä tai huono. Ja vain aika aina näyttää, kummasta kulloinkin oli kysymys... Ajattelen, että niin sitoutunut ja vastuuntuntoinen porukka kuin seurakuntaan työhön hakeutuu, on kykeneväinen keskustelevaan työtapaan. Ja olen aivan varma, että se tuottaisi parhaan tuloksen - tehokkaimmankin! Vaan pulma taitaa olla siinä, että keskusteleminen on mahdotonta kun kyky ja USKALLUS kuunnella ja KUULLA puuttuu! Pitää vaan ajella tuttuja turvallisia "näihän meillä on, ja näin me ajattelemme ja toimimme" -latuja. Niinkuin siis ketkä ME?! Kyllä seurakuntakin ihan oikeasti koostuu erilaisista yksilöistä, joista jokaisella ON OMAT ajatuksensa ja tapansa toimia sen pohjalta. Kuvitelma jostain homogeenisestä "meistä" on silkkaa fantasiaa - ehkä toiveajattelua tai mitä lie uskonnollista silkkipaperia, johon muka kaikki voidaan harmittoman sievästi kääräistä.


--------

Niin - ne otsikon ensimmäiset kevätäänet! Virkeitä keltasirkun sirityksiä siellä täällä, vimmainen tityy-tityy samaan aikaan kun käheä rastas availee ääntään jossain puunlatvukissa. Ja yllätys: se ei olekaan se klassinen kevätmustarastas - olisikohan ollut punakylkirastas-?

Kiitävi aika...

Kylläpä on nopeasti vierähtänyt aika tuosta viimeisimmästä kirjoituksesta. Neljä ja puoli kuukautta - ja paljon tapahtumia...

Mutta ne jääköön mitkä on jääneet! Tällä hetkellä iloitsen erikoisesti siitä, että eläkkeelle pääsyni hetki lähestyy yhtä nopeasti kuin aika kuluu... :) Toisaalta: tässä iässä ajan nopea kuluminen on aika fataalia, koska aikaa ei enää ole yhtä loputtoman tuntuisesti kuin joskus vuosikymmenet sitten. Tätä jäljellä olevaa aikaa ei kannattaisi käyttää vain siihen, että ihastelee sen nopeaa kulumista... Työni on kuitenkin niin kuormittavaa, että jos voisin valita olisin mieluummin kuolleena kuin töissä tämän loppuajan (no niin varmaan moni muukin omalla paikallaan... ei
siis valitettavasti mitään niin kovin omaperäistä!).

Toinen huikean hienoa asia on kolmas lapsenlapseni! Pieni poika siellä ison valtameren takana Kaliforniassa. Joku jossain kehui miten hienosti psalmeissa kuvaillaan linnun pesää kuin Jumalan alttariksi. Ymmärrän sen täysin hyvin: siellä missä uutta syntyy ja sitä rakkaudella hoivataan, siellä on kaikkein pyhin, siellä on alttari! On upeata se, että tuo kaikki on niin meidän ihmisten tavallisen elämisen ydintä, oleellista. Miten turhuuksien turhuudeksi jääkään monen moinen jumalinen touhuilu sen rinnalla! Puhumattakaan siitä, että ihminen värkkäilee oman päänsä mukaisia "kilvoittelumuotoja"! Roskaa!!!


Niin tai tietysti: silloin kun jokin tuollainen arveluttavakin ns. kilvoittelu on ihmiselle ainoa mahdollisuus, ainoa "kutsumus", jota hän ymmärtää tai jota osaa elää, asia saa uuden, traagisen merkityksen. Siinä missä pitäisi olla Luojan luoman elämän luonnollista toteutumista, siinä onkin vain jokin ihmisen kehittämä korviketoiminto. Siinä missä Elämä toteutuisi itsessään, toteutuu vain ihmisen mielikuvitus ja mielikuvaelämä! - Minusta se on traagista! Se on surullista! Mutta jos se on jonkun kohtalo, minä en voi muuta kuin "nostaa kunnioittavasti hattuani ja kulkea ohi" niin kuin Lutherin kerrotaan kehottaneen ihmistä tekemään silloin, kun vastaan tulee asia, jota ei ymmärrä.


Minä siis vääntäydyn päivästä toiseen, hommasta seuraavaan ja rekisteröin kaiken aikaa mitä nyt teen viimeisen kerran diakoniatyöntekijän hommassa. Esimerkiksi viimeisen työttömien jouluruokailun olen järjestänyt, ja viimeiset joulukortit työntekijänä olen lähettänyt. Saa nähdä olenko viimeisen merkkipäiväjuhlankin järjestänyt... Jos olen jo syyskuusta poissa, minulle syyskuuksi tullut merkkipäiväjuhla jää jonkun toisen järjestettäväksi.... No - se on helppo juttu. Voin kyllä vielä yhdet organisoida jos niin on mennäkseen.


Mutta saa nähdä miten tulee oikein tämän loppuajan työaikaseuranta toteutumaan! Meille on tullut kesällä kaulassa roikkuvat läpyskät, joilla availlaan ovia ja joilla kirjaudutaan sisään ja ulos töistä, jos ollaan toimistolla. Silloin kun ei olla toimistolla, kirjaudutaan sisään ja ulos kännykkäviestillä. Oven luona oleva kirjauslaite on helppo muistaa, mutta kännykkäkirjautuminen minulla menee useammin väärään kuin oikeaan aikaan... Olen tarkastanut kirjausprintit ja ne ovat ihan yhtä tyhjän kanssa - korjauksia on enemmän kuin oikein olevaa. Ja sitten on pakko pitää kalenterissa kuitenkin aivan täydellistä seurantaa, kun kirjautumisen myötä ei ollenkaan ole perillä miten paljon tunteja on kertynyt - tunnit kyllä lisääntyvät ja vähenevät kännykkäkirjautumisen myötä, mutta kun tulee virheitä, niitä ei kännykällä voi korjata. On yksinkertaista piippauttaa laitetta sisään tullessaan ja ulos mennessään - niinhän sitä ihminen menee töihin, on töissä ja lähtee töistä... Asiakastapaamis- ja kotikäyntityö on "villiä ja vapaata" tuossa suhteessa: kirjautumishetkeä täytyy oikein kytätä, että se olisi todellinen työn alku- tai loppupiste. Autoa ajaessa aamulla tuleekin työpuhelu ennen kin on kirjautunut työhön, silloin pitäisikin kirjata itsensä sisään - mutta eihän sitä voi kun on vastattava... Tai sitten ei vastaa, vaan kirjautuu sisään ja soittaa takaisin... Tai sitten pitäisi saada päivä loppumaan, vaikka jokin on asiakkaan kanssa aivan kesken... no ei muuta kuin kirjautumaan ulos - homma siis jatkuu (pääsääntöisesti ylitöitä ei saa tehdä) mutta on jo vapaa-aikaa... Tai sitten et kirjaudu ulos, yrität saada tilanteen nopeasti loppumaan ja kun siitä sitten pääset luiskahtamaan ulos, unohdat koko kirjautumisen... Sitten ykskaks muistat illalla: ai niin, se uloskirjautuminen lopulta jäi!... Tai mimmoista onkaan keskustella jonkun kanssa, tai olla asioimassa jossain, tai seistä kaupan kassajonossa asiakkaan kanssa, ja kytätä samalla kellosta/kännykästä oikeata uloskirjautumishetkeä... Huh-huh! Melkein taitaa olla hassuinta mihin tässä 11 vuoden työurani aikana on ryhdytty!


Nyt siis myös on uutta, että kirkkoherraksi valittiin diakoniatyöstä vastaava pappi, joten meille tulee uusi esimies - ei harmainta aavistusta kuka. Ja ryhmätyönohjaus jatkuu - se omalaatuinen "vai-miten-se-nyt-oli-touhu... Myös se, että hallintopäällikkö on rautainen rouva - vielä saamme eräänkin kerran ihmetellä hänen edesottamuksiaan, jos entinen tahti jatkuu! Vaikka vaihtui kirkkoherra, en ole varma, että touhusta tulee sen tolkullisempaa. Erilaista varmaan, mutta ei helposti yhden ihmisen vaihtuminen organisaatiossa suuria merkitse. Ja toisaalta - yhdenkin ihmisen vaihtuminen voi merkitä hyvinkin paljon... Siinä tapauksessa, että koko toiminto on ollut paljon sen yhden ihmisen panoksen varassa ja hänen panostuksensa mukaista...


Eletään niin nähdään!
Viikon päästä Paavali ja päivää - siitä viikonpäästä kyntteli ja kevättä! Valo voittaa niin kuin aina!