Kiitävi aika...

Kylläpä on nopeasti vierähtänyt aika tuosta viimeisimmästä kirjoituksesta. Neljä ja puoli kuukautta - ja paljon tapahtumia...

Mutta ne jääköön mitkä on jääneet! Tällä hetkellä iloitsen erikoisesti siitä, että eläkkeelle pääsyni hetki lähestyy yhtä nopeasti kuin aika kuluu... :) Toisaalta: tässä iässä ajan nopea kuluminen on aika fataalia, koska aikaa ei enää ole yhtä loputtoman tuntuisesti kuin joskus vuosikymmenet sitten. Tätä jäljellä olevaa aikaa ei kannattaisi käyttää vain siihen, että ihastelee sen nopeaa kulumista... Työni on kuitenkin niin kuormittavaa, että jos voisin valita olisin mieluummin kuolleena kuin töissä tämän loppuajan (no niin varmaan moni muukin omalla paikallaan... ei
siis valitettavasti mitään niin kovin omaperäistä!).

Toinen huikean hienoa asia on kolmas lapsenlapseni! Pieni poika siellä ison valtameren takana Kaliforniassa. Joku jossain kehui miten hienosti psalmeissa kuvaillaan linnun pesää kuin Jumalan alttariksi. Ymmärrän sen täysin hyvin: siellä missä uutta syntyy ja sitä rakkaudella hoivataan, siellä on kaikkein pyhin, siellä on alttari! On upeata se, että tuo kaikki on niin meidän ihmisten tavallisen elämisen ydintä, oleellista. Miten turhuuksien turhuudeksi jääkään monen moinen jumalinen touhuilu sen rinnalla! Puhumattakaan siitä, että ihminen värkkäilee oman päänsä mukaisia "kilvoittelumuotoja"! Roskaa!!!


Niin tai tietysti: silloin kun jokin tuollainen arveluttavakin ns. kilvoittelu on ihmiselle ainoa mahdollisuus, ainoa "kutsumus", jota hän ymmärtää tai jota osaa elää, asia saa uuden, traagisen merkityksen. Siinä missä pitäisi olla Luojan luoman elämän luonnollista toteutumista, siinä onkin vain jokin ihmisen kehittämä korviketoiminto. Siinä missä Elämä toteutuisi itsessään, toteutuu vain ihmisen mielikuvitus ja mielikuvaelämä! - Minusta se on traagista! Se on surullista! Mutta jos se on jonkun kohtalo, minä en voi muuta kuin "nostaa kunnioittavasti hattuani ja kulkea ohi" niin kuin Lutherin kerrotaan kehottaneen ihmistä tekemään silloin, kun vastaan tulee asia, jota ei ymmärrä.


Minä siis vääntäydyn päivästä toiseen, hommasta seuraavaan ja rekisteröin kaiken aikaa mitä nyt teen viimeisen kerran diakoniatyöntekijän hommassa. Esimerkiksi viimeisen työttömien jouluruokailun olen järjestänyt, ja viimeiset joulukortit työntekijänä olen lähettänyt. Saa nähdä olenko viimeisen merkkipäiväjuhlankin järjestänyt... Jos olen jo syyskuusta poissa, minulle syyskuuksi tullut merkkipäiväjuhla jää jonkun toisen järjestettäväksi.... No - se on helppo juttu. Voin kyllä vielä yhdet organisoida jos niin on mennäkseen.


Mutta saa nähdä miten tulee oikein tämän loppuajan työaikaseuranta toteutumaan! Meille on tullut kesällä kaulassa roikkuvat läpyskät, joilla availlaan ovia ja joilla kirjaudutaan sisään ja ulos töistä, jos ollaan toimistolla. Silloin kun ei olla toimistolla, kirjaudutaan sisään ja ulos kännykkäviestillä. Oven luona oleva kirjauslaite on helppo muistaa, mutta kännykkäkirjautuminen minulla menee useammin väärään kuin oikeaan aikaan... Olen tarkastanut kirjausprintit ja ne ovat ihan yhtä tyhjän kanssa - korjauksia on enemmän kuin oikein olevaa. Ja sitten on pakko pitää kalenterissa kuitenkin aivan täydellistä seurantaa, kun kirjautumisen myötä ei ollenkaan ole perillä miten paljon tunteja on kertynyt - tunnit kyllä lisääntyvät ja vähenevät kännykkäkirjautumisen myötä, mutta kun tulee virheitä, niitä ei kännykällä voi korjata. On yksinkertaista piippauttaa laitetta sisään tullessaan ja ulos mennessään - niinhän sitä ihminen menee töihin, on töissä ja lähtee töistä... Asiakastapaamis- ja kotikäyntityö on "villiä ja vapaata" tuossa suhteessa: kirjautumishetkeä täytyy oikein kytätä, että se olisi todellinen työn alku- tai loppupiste. Autoa ajaessa aamulla tuleekin työpuhelu ennen kin on kirjautunut työhön, silloin pitäisikin kirjata itsensä sisään - mutta eihän sitä voi kun on vastattava... Tai sitten ei vastaa, vaan kirjautuu sisään ja soittaa takaisin... Tai sitten pitäisi saada päivä loppumaan, vaikka jokin on asiakkaan kanssa aivan kesken... no ei muuta kuin kirjautumaan ulos - homma siis jatkuu (pääsääntöisesti ylitöitä ei saa tehdä) mutta on jo vapaa-aikaa... Tai sitten et kirjaudu ulos, yrität saada tilanteen nopeasti loppumaan ja kun siitä sitten pääset luiskahtamaan ulos, unohdat koko kirjautumisen... Sitten ykskaks muistat illalla: ai niin, se uloskirjautuminen lopulta jäi!... Tai mimmoista onkaan keskustella jonkun kanssa, tai olla asioimassa jossain, tai seistä kaupan kassajonossa asiakkaan kanssa, ja kytätä samalla kellosta/kännykästä oikeata uloskirjautumishetkeä... Huh-huh! Melkein taitaa olla hassuinta mihin tässä 11 vuoden työurani aikana on ryhdytty!


Nyt siis myös on uutta, että kirkkoherraksi valittiin diakoniatyöstä vastaava pappi, joten meille tulee uusi esimies - ei harmainta aavistusta kuka. Ja ryhmätyönohjaus jatkuu - se omalaatuinen "vai-miten-se-nyt-oli-touhu... Myös se, että hallintopäällikkö on rautainen rouva - vielä saamme eräänkin kerran ihmetellä hänen edesottamuksiaan, jos entinen tahti jatkuu! Vaikka vaihtui kirkkoherra, en ole varma, että touhusta tulee sen tolkullisempaa. Erilaista varmaan, mutta ei helposti yhden ihmisen vaihtuminen organisaatiossa suuria merkitse. Ja toisaalta - yhdenkin ihmisen vaihtuminen voi merkitä hyvinkin paljon... Siinä tapauksessa, että koko toiminto on ollut paljon sen yhden ihmisen panoksen varassa ja hänen panostuksensa mukaista...


Eletään niin nähdään!
Viikon päästä Paavali ja päivää - siitä viikonpäästä kyntteli ja kevättä! Valo voittaa niin kuin aina!