Niinkö on miltä näyttää...?

Enpä ole tähän blogiini ehtinyt kirjoitella. Tiivis viikko töissä, puhelinpäivystysvuoro muiden rutiinien ohessa. Maanantaina yritin pitää leirivapaapäivää, ja pidinkin, mutta joitain työhommia leijui ilmojen halki päivänmittaan käsiteltäväkseni. En pane kännykkääni kiinni, koska sen kautta myös muut kuin työasiat tulevat luokseni.

Eikä ikääntyminen tapahdu vain hiljaa huomaamatta - kaikenmoiset krempat nappaavat otteeseensa. Gastroskopian ensituloksina tulehtunut ruokatorvi ja sen alapää. Näytepalatulokset tulevat parin kolmen viikon päästä. Nexiumia jatkettava vielä ainakin 2 kk. Jos vaivat eli varsinainen mahanpolttelu ja erityisesti piinaavat hengitystie- ja kurkkutulehdukset jatkuvat - ja tämä ryytynyt käheä ääni! - tutkimuksia on jatkettava ja muita hoitoja mietittävä. No tietysti jos sitten koepaloista jotain löytyy merkittävää, toimenpiteet sen mukaan. - Ja ei sillä hyvä, että yläröörit reistailevat, virtsatieinfektio lääkitys jälleen päällä!;(

Perustilanihan on alavireinen, metabolissesta oireyhtymästä kärsivä obeesikko. ;)
Joskus ihmettelen miten sairaita mahtavat muut kanssa eläjäni olla - kaikki näyttävät niin pärjääviltä ja terveiltä, mutta mikä mahtaa olla todellisuus itse kullakin...! Nimittäin en varmaan mitenkään erikoisen sairaalta vaikuta ulospäin minäkään. Mitä nyt obeesi olen - sitähän on vaikea piilottaa... ;D

Kaunis syksyinen lauantai tämä elokuun viimeistä edellinen päivä. Vein S:n junalle, on vi-li Helsingissä sekä tänään ennen palvelusta panihida. Pihlajat joka paikassa ovat nyt kauneimmilllaan: marjatertut ovat suuria ja hehkuvat punaisina auringossa, lehvästöt vielä täysin vihreitä ja tuuheita. Olen nukkunut tänään jo kahdet päiväunet, vielä ehdin kolmannet ennen iltaa jos tarvis on... ;) Tyypillinen lauantai, on taas päästy tavalliseen talvikausirytmiin: viisi päivää töitä, kuudes nukkumista ja seitsemäntenä jaksaa jo miettiä mitä sitä tekisikään... Ja sitten häthätää jotain tulee tekaistua ennen kuin kierroksessa ovat vuorossa taas työpäivät.

Tämä työni on kummallista. Jos olisin tavanomaisesti hoito- tai sosiaalityössä jossain, tuntuisi selvältä, että sehän on sitä ja tätä - yleisesti on tunnettua mitä sairaanhoidossa ja sosiaalityössä tehdään. Mutta seurakunnan diakoniatyö - mitä se on? Miksi siinä nyt niin muka väsyy?!

Se on myös itselleni ikuisen kysymyksen aihe.
Siksikin haluan pitää työssä nimineulaani, jossa myös lukee tehtäväni. Voin kaiken aikaa sen avulla muistutella ja tarkistaa mitä oikein olen tekemässä, minkä vuoksi olen liikkeellä. Työmmehän on itsenäistä - hyvä niin, sopii todella hyvin minulle! - ja sen vuoksi on koko ajan itse arvioitava omaa tapaansa olla työssä ja tehdä sitä.


Osa työstä on näkyvää, kerhot, leirit, retket, matkat, retriitit ja työttömienruokailut. Mutta sitten on sellaista, joka ei näy ja, josta ei voi puhua. Mitä on työajasta se osa, josta en voi kertoa sen enempää kuin, että on kotikäyntejä, asiakastapaamisia, laitoksissa vierailuja. Minä siis ajelen kymmenet kilometrit autolla suuntaan ja toiseen, kulutan sitten aikani jossakin jotain tehden...

Olen tullut siihen tulokseen, että diakoniatyön eräs väistämätön puoli on se, että osa työpanoksesta on - ja kuuluukin olla ihmisten intimiteettisuojan takia! - niin näkymätöntä, että on otettava luonnollisena osana tehtäväänsä (epäluuloisetkin) kysymykset: "Mitä te oikein teette?". Niistä kysymyksistä pilkahtaa usein epäilys, että eipä taideta tehdä paljon mitään, istutaan vain tappamassa aikaa ihmisen luona herkkutarjoilujen ääressä... Vähän niin kuin papitkin tekevät (muka)...
Jos pyörimme jossain seurakunnan tiloissa ja kovin touhukkaina olemme jotain toimittavinamme, asiat ovat kunnossa. Kaikkihan näkevät, että kovasti teemme ja touhuamme! Tosiasiassa kuitenkin tuo paikallaolo on tarpeen vain tiettyjen asioitten hoitamiseksi ja niitä ei todellakaan viidelle työpaivälle viikossa riitä.


Kun tehtävissään törmää ylikuormitukseen, väsymiseen, vaikeuksiin, voi hakea työnohjausta avukseen. Silloin kun ei ole mitään erityisvaikeata, ihan vain tavallista arkea, sitä ei voi jakaa kenenkään muun kuin työtoverin kanssa. Jokainen meistä survoo omien vaikeuksiensa suossa, ja samalla ne ovat ihan samojen ongelmia ja vaikeuksia meillä jokaisella. Enkä minä koe mitään apua olevan siitä, että kohtalotoverin kanssa jauhan taas kerran kaiken: siinähän puhumalla yritämme jauhaa pois joitan joka ei puhumalla muutu miksikään. Se on kuin purukumia - täytyy tosi paljon jauhaa, että se sillä häviäisi!

Kaikenlainen asiakastyö on sellaista, jossa ihmisten asiat ja elämä ovat tiukan vaitiolovelvollisuuteen kätkettyä. Niin täytyykin olla. Mutta samalla kaikki se mitä asiakkaat yhtälailla kuin me työntekijätkin olemme ja elämme on yleisesti ottaen "tavallista elämää". Sitaateissa siksi, että tavallista elämää ei ole: jokaisen elämä on uniikki juttu!

Minä voin kertoa itsestäni mitä haluan, mutta työntekijänä minulla on täysi vaitiolovelvollisuus työssäni kohtaamien ihmisten elämästä ja asioista. Olen monesti miettinyt, että sekä hoito- että sosiaalityöntekijät voisivat kertao työstään kuin Maaria Leinonen eli kirjoittaa runoja. Ehkä tuo oli hänen keinonsa purkaa painetta, joka auttamistyössä on väistämätöntä. Mutta eivät kaikki ole runoilijoita - voisiko sitä sitten jotenkin tavallisesti tavallinen ihminen puhua ihan tavallisissa yhteyksissä? Tuntuu (varsinki?) tänä aikana siltä, että vain hyvinmeneminen, pärjääminen, suoritukset, saavutukset, onnistumiset kyllä näytetään ja niistä puhutaan. Tai ainakin ollaan niin kuin ei muuta olisikaan! Kuten alussa totesinmiettineeni useasti: kuinkahan sairaita (tai viimeisillään pärjääviä tai ongelmallisia) ovatkaan lähimmäiset kaiken "ihan hyvin menee"-kulissin takana!?

Miksi kulissit, miksi näyttäminen, että hyvin on asiat vaikka eivät olekaan?!
Eikö helpottaisi jo sekin kun voisi olla niin kipeä, rampa, poteva, loukkaantunut, köyhä ja onneton kuin ihan oikeasti on?! Ei tarvitse kuin yrittää selviytyä tilanteessaan ja tilanteestaan; ei tarvitsisi pinnistellä ja voimiaan käyttää siihen, että on olevinaan niin kuin ei mitään olisi!

Emmekö me apua- ja tukea-antavaa työtä tekevät voisi enemmän puhua ihan tavallisesti siinä kuin Maaria Leinonen kirjoitti runoja!? Samaa elämää me kohtaamme ja eikö ole yhtä hyvä puhua siitä suorasanaisesti kuin runoina!? Vääristävän paljon tämä aika lanseeraa hyvinmenoa! Ei edes Jyrki Kataisella ole kaikki niin siistiä ja mutkatonta kuin sliipattu ilmiasu antaa ymmärtää! :D (Hän EI ole asiakkaani... :) )